Barrikadeille erityisherkkyyden puolesta vai kuplaan kaltaistensa kanssa?

Siitä on noin kaksi vuotta aikaa kun erityisherkkyys tuli Suomeen. Nemon kustantama Elaine Aronin Erityisherkkä Ihminen toi suuren yleisön tietoisuuteen ominaisuuden, jolle ei aiemmin ollut löytynyt yhtä kuvaavaa sanaa. Tosin moni protestoikin erityis-etuliitettä vastaan. Se koettiin osoittelevaksi ja huomionhakuiseksi. Myös loistavan suomenkielisen perustietoteoksen eritysherkkyydestä kirjoittanut Janna Satri päätyi puhumaan herkistä ihmisistä, jota valintaa hän kirjan alussa kattavasti perustelikin.

Satri ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eritysiherkkyydestä  julkaissut suomalainen asiantuntija, mutta hän oli saanut tuntea tuon naisen. Vuosina 1914-2009 elänyt psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen oli Satrin ystävä ja innoittaja. Manninenkaan ei puhunut erityisherkistä vaan poikkeuksellisen herkistä väri-ihmisistä.  Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Väri-ihmiset ja muotoihmiset erosivat hänen mukaansa toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön muita voimakkaammin. Hänen mukaansa heidät erotti ympäristöstä vain hienon hieno raja. He olivat Mannisen mukaan usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat olivatkin heille omiaan.

Aronin kirjojen ja siitä syntyneiden lukuisten lehtijuttujen matkassa erityisherkkyys levisi laajempaan tietoisuuteen. HSP –Suomen Erityisherkät ry perustettiin kaksi vuotta sitten ja siihen liittyi heti alkuun runsaasti jäseniä. Yhdistyksen ote oli heti alkuun tieteellinen, raja hörhöilyyn haluttiin pitää selkeänä. Tämä näkyi myös ensimmäisessä seminaarissa Tieteiden talossa, jossa ohjelma monen makuun oli jopa liian akateeminen ja vaikeaselkoinen. Kokonaisuus kuitenkin oli selkeä ja miellyttävän poikkitieteellinen. Sali oli myyty täyteen. Tunnelma oli tiivis ja myönteinen.

Monelle erityisherkälle ihmisille erityisherkkyyteen tutustuminen on ollut vavisuttava kokemus. Vuosien tunne erilaisuudesta ja huonommuudesta on vaihtunut oman yhteisön löytämisen riemuun, jota säännönmukaisesti koetellaan ulkoapäin tulevalla kritiikillä.

Viime viikonvaihteessa Helsingin Sanomien Arla Kanerva arvioi Anja Snellmanin omaelämänkerrallisen teoksen Antautuminen. Samaan aikaan lehdessä julkaistiin myös eritysherkkyyttä ilmiönä arvioiva Jantso Jokelinen kommentti. Vaikka Snellmanin kirjan kritiikki ei ollut erityisen huono, sai kirjailija valtavat sympatiat puolelleen some-maailman suljetulla erityisherkkyyssivustolla. Kirjoittajat lohduttivat ja ymmärsivät kirjailijaa. Keskustelussa oli vahva me ja muut -ääni.

En ole lukenut vielä Antautumista, enkä osaa ottaa kantaa siihen. Minua ei kuitenkaan Jokelinin teksti (herkkänä ihmisenä) loukannut vaan inspiroi. Ehkä hevonpaska-kommentin olisi voinut korvata jollain lievemmällä, mutta ennen kaikkea Jokelin avasi jälleen uusia mielenkiintoisia näkökulmia erityisherkkyyteen ominaisuutena tai ilmiönä, jos se niin halutaan nähdä.

Toivon, että herkkyydestä keskusteleminen ei polarisoidu meihin herkkiin ja niihin muihin. En halua että HSP korotetaan piirteenä paremmaksi tai huonommaksi. Kuten Aron itsekin on todennut, herkkyyttä on monenlaista. Hänenkään toiveensa ei ollut piirteen medikalisoituminen. Kovin jyrkkä railo "meidän herkkien" ja "muun maailman" välillä tekee kohtaamisen mahdottomaksi ja kohtaaminen on kuitenkin sitä, mitä me erityisesti tässä maailmassa kaipaamme. En halua erityisherkkyysbarrikadeille, en halua erityisherkkyyskuplaan. Haluan elää maailmassa, jossa kaikille on tilaa, vaikka kaltaisieni seurassa hyvin viihdynkin.

Seuraava erityisherkkien itsetuntemuskurssini järjestetään marraskuussa Ystävyyden majatalossa ja sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat tutkia omaa herkkyyttään.

Ero ei ole enää tabu keskuudessamme

Minua ilahduttaa että kuluvana vuotena on erosta kirjoitettu ja keskusteltu niin paljon julkisuudessa. Mitä enemmän saamme lukea kertomuksia rakkaussuhteen päättymisestä, itseensä tutustumisesta ja uuden elämän rakentamisesta, sitä enemmän vahvistumme myös avautumaan muista kivuistamme ja kriiseistämme. Jaettu suru on helpompi kantaa ja dialogin kautta ymmärrämme itseämme paremmin.

Viime vuonna omat ero-oppaansa julkaisivat eroseminaarivetäjien kouluttaja Marianna Stolbow ja psykologi Ilona Rauhala. Molemmat naiset antavat oman äänensä kuulua kirjoissaan ja rohkaisevat avun hakemiseen. Kummallakin on myös oma kokemus avioerosta, Ilonalla kahdesta. Kirjoissa ilahduttaa niiden voimauttava ja rohkaiseva tunnelma, molemmat sopivat tyynynaluskirjoiksi eroaan käsitteleville ihmisille.

Maistiaisia seuraavasta tulevasta erotilityksestä saimme tällä viikolla kun Hesarin haastattelussa tulevasta kirjastaan kertoi Heli Thorén, joka keskittyy teoksessaan erityisesti itsetunnon vaikutukseen eroon johtavissa syistä ja erosta selviytymisessä. Thoren kuvaa kuinka hän odotti turhaan, että mies saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi, kauniiksi, itsevarmaksi ja rakastetuksi. Tuttu teema monen eroseminaarin kävijän kertomuksesta. Ihminen hakee vakuutusta toiselta siitä että on rakastamisen arvoinen. Oletus sisältää myös ajatuksen, että rakkaus on jotain, jonka toinen antaa toiselle, tai ottaa pois. Rakkaus on kuitenkin paljon enemmän, ja se on koettavissa kaikkialla, surun ja ilon päivinä. Yhdessä, mutta myös yksin.

Parisuhde ei takaa onnea tai rakkautta. Moni onkin kokenut, että yksinäisyys iskee pahiten väärässä seurassa. Kuitenkin huonosta suhteesta lähtemistä ja muutosta pelätään. Olen tavannut ihmisiä jotka ovat pohtineet vuosikausia lähtemistään, saamatta sitä tehtyä ja sitten on heitä jotka on jätetty ja jotka ovat saaneet siitä ikuisen katkeruuden lähteen ja syyn sille ettei heidän tarvitse ottaa vastuuta elämästään. Me olemme kaikki täällä yksin ja itse vastuussa ainakin asenteestamme. On joka kerta huimaa huomata, kuinka vihaisesta ja surullisesta eroajasta kasvaa työskentelymme aikana entistä ehjempi oman elämänsä valon kantaja. Erohehku voi kuulostaa kaamealta, mutta oikeasti se on ihanaa. Se on se hetki, kun loputtomalta tuntuneen eroyön jälkeen aamu koittaa ja ihminen löytää omat kauniit ääriviivansa uudelleen, elämän myrskyistä vahvistuneena.

Ei ole iloa ilman surua, ei sulautumisen hurmiota ilman yksinäisyyden kokemusta. On aika rakastua ja aika itsenäistyä, mutta rakkaudelle kannattaa olla kaikkialla auki.

Uusin eroseminaarini alkaa 30.9. Arabianrannassa, mukaan mahtuu yhä. Lisätietoja >>

Matkalla itseksemme

Nuorena naisena aloittaessani eroseminaarivetäjänä koin tärkeäksi että osasin auttaa vastaamalla kysymyksiin oikein. Nyt, reilusti toistakymmentä vuotta myöhemmin suhtaudun rooliini aika paljon toisin. Vaikka koen yhä, että erokriisiä läpikäyvä ihminen kaipaa tietoa tilanteestaan ja työkaluja selviytymiseensä, on minulle vahvistunut vuosi vuodelta tunne siitä, että minun paikkani on olla rinnallakulkija ja kuulostelija, lähimmäinen joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, ei vastausautomaatti tai tilastojen yhteenvetäjä.

Vaikka minulle itselleni oli suurin asia oman eroni jälkeen oppia kokemaan rakkautta yksin, ei se kaikille ole kysymys tai vastauskaan. Olen huomannut, että moni eronnut tai eroa harkitseva kantaa mukanaan omaa ikiaikaista arvoitustaan tai aarrettaan joka hohtaa elämän eri kohdissa uusin sävyin. Se voi olla pelko tai toive, haave jostain jota ei välttämättä ole olemassakaan, mutta se voi olla myös kuin kipinätuli hämärän metsäpolun päässä, meren päällä valaiseva majakka, lämmittävä aamuaurinko kasvoilla, joka kutsuu unen läpi uuteen päivään. Kulkiessamme kriisiemme tai porttivuosiemme läpi tulemme sille läheisemmäksi, koko elämä on näin matka kohti itseä, mutta parhaat oppaamme sille löydämme toisista ihmisistä. 

Logoterapiassa sanotaan että elämä kysyy meiltä kysymyksiä joka hetki. Meidän vastuullamme on vastata niihin niin, että voimme elää vastuullisesti itseämme ja toisia kunnioittaen. Rakkaussuhteen päättyessä kysymyksiä välillä sinkoilee ilmassa ja kuiskailee nurkissa. Sanotaan että kolme eniten eronnutta askarruttavaa asiaa ovat läheisyyden menettäminen, miten selviän taloudellisesti ja kuinka lapset pärjäävät? Voin hyvin kuvitella, että nämä kolme ovat olleet ikiaikaisia asioita ihmisille, joka on menettänyt puolisonsa syystä tai toisesta. Jo vuosituhansia sitten.Mistä saan kosketusta? Mistä saamme ruokaa? Kuinka perhe selviytyy, kun toinen vanhemmista on äkkiä poissa?

Elämäntilanne, joka tulee kutsumatta vastaan on karu näyttämö. Se on sitä jätetylle, mutta myös lähtijälle. Sanon usein eronneille että ihmissuhteet ovat tarinoita jotka tulevat päätökseen koska niiden aika täyttyy, yhteisen kasvutilan loppuessa pitää kääntyä toisaalle, sinne missä valo valaisee taas kulkijaa.  Mutta vaikka kuinka asennoituisimme parisuhteen päättymiseen myönteisesti, ei rakkaussuhteen raunioilla ole voittajia. Vahva sisäinen tarve liittyä toiseen ihmiseen on meille annettu lahja ja se sen luovuttaminen koskee ja niin sen pitääkin, koska kivun kautta voimme irrottautua toisesta ihmisestä ja oppia itsestämme jälleen enemmän.